KOULUMUISTOJA VALLISAARESTA

Hannu Hurskainen.

 

Hannu asui lapsena Vallisaaressa vuosina 1954-65, jossa Hurskaiset asuivat aluksi muutaman vuoden luotsitalon A-rapussa, jonka jälkeen muuttivat toimistotaloon (nyk. esikuntatalo) keskemmälle saarta. Isä Pentti oli kouluttajana Keskussääasemalla, joka toimi Vallisaaressa vuodesta 1949 vuoteen 1965, jolloin se muutti Luonnetjärvelle Keski-Suomeen. Äiti ja lapset muuttivat pois saaresta samana vuonna, kun isä oli kuollut lento-onnettomuudessa edellisenä vuonna.

Hannu aloitti kouluntiensä 1957 kansakoulussa, joka toimi puolustusvoimien käytössä olleen suuren, venäläisten rakentaman hirsikasarmin päädyssä vuosina 1950-58. Saman rakennuksen toisessa päässä oli sääaseman havaintohuone ja talossa majoittuivat myös sääkursseilla olleet varusmiehet alkeellisissa oloissa.

Koulutila koostui luokkahuoneesta, ruokailuhuoneesta sekä juhla- ja liikuntatilasta, joka tyhjillään ollessaan toimi myös saarelaisten yhteisenä olohuoneena – Huvitupana. Huvituvassa pidettiin kokouksia, pelattiin pingistä, järjestettiin juhlia, teatteriesityksiä ja joskus tanssittiin elävän musiikin tahdissa ym. Siis luontaista yhteisöllisyyttä vanhaan malliin.

Syksyllä 1958 kouluvuosi alkoi vastavalmistuneessa koulurakennuksessa toimeliaan opettajan Kirsi Piekkarin johdolla; hän toimi Hannunkin opettajana kolme ensimmäistä kouluvuotta. Piekkari asui saaressa ja tunsi hyvin kaikki oppilaansa. Koulussa oli yhtä aikaa yleensä 10-20 oppilasta, mutta 3. luokalla Hannu oli luokka-asteensa ainut oppilas; sinä vuonna koulussa olikin yhteensä vain 8 lasta.

Neljäntenä kouluvuotena Hannu opettajaksi vaihtui Juha Alanen ja seuraavana vuonna oli edessä siirtyminen Helsingin Uuteen Yhteiskouluun Kruununhakaan.

Vallisaaren kansakoulu toimi yhdessä huoneessa; luokat 1.- 6. + yksi opettaja, joka opetti kaikkia samanaikaisesti. Usein eri luokka-asteille opetettiin eri aineita, jolloin opettajan piti pitää koko joukko lankoja käsissään. Järjestys kuitenkin säilyi ja koulunkäynnistä jäi hyvät muistot. Tilat olivat loistavat verrattuna vanhaan puolustusvoimien kanssa jaettuun lahoavaan kasarmiin; uutuutena jopa sisävessat!

Veistotunnit ja osa ulkoliikunnasta suoritettiin Santahaminassa tai Suomenlinnassa, koska omalla opettajalla ei ollut tarvittavia taitoja, eikä välineitä näiden aineiden opettamiseen.

Aikuisena Hannu tapasi sen aikaisen santahaminalaisen ikätoverin, joka muisteli, että sinäkö olit se ressukka, joka laitettiin aina tekemään kaikki ikävimmät hommat kuten maalin ja liiman sekoittamiset! Varsinaisesta kiusaamisesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä Hannu nautti arvostusta hiihtoladulla, jääkiekkokentällä (kaukaloa ei vielä ollut) ja uima-altaassa.

 

UIMAKOULUA JA VEISTO-OPETUSTA

 

Uimataidosta oli kiittäminen isä Penttiä, joka oli todellinen uimaintoilija. Hannun vanhemmat pitivät kesäisin uimakoulua lammella. Lammelle lähdettiin uimaan heti, kun kesä alkoi. Ja kesähän alkoi, kun koulu loppui. Lammen vesi lämpeni uitavaksi paljon ennen merivettä, mutta lampi entisenä Venäjän armeijan juomavesialtaana oli jollain lailla mystinen uimapaikka. Saaren etelärannalla oli muutama mieluinen uima- ja sukeltelupaikka ja meressä oli sukeltamisen kannalta parempi näkyvyys ja mielenkiintoisempi pohja viher- ja rakkolevineen.

Lammen uimalaiturin kainalossa oli pukukoppi, ja sen seinässä roikkuvaan liitutauluun merkittiin veden lämpötila joka aamu. Lammen rannassa oli myös pieni sauna, jossa toimistotalon asukkailla oli viikottainen saunavuoro.

Virallinen Helsingin uimakoulujen yhteispromootio järjestettiin vuosittain Stadikalla; uimaoppilaat hyppäsivät vuoronperään 3 ja 5 metristä altaaseen, uivat altaan toiseen päähän ja merkiksi uimataidosta, saivat seppeleen päähänsä. Pyöreä uimataidon tasoa kuvaava merkki oli jo siinä vaiheessa ommeltu uikkareihin.

Toinen tarpeellinen kyky oli veistotaito. Puuntyöstöön vihkiytynyt Huugo Saksala piti saaren pojille veistokerhoa, jossa opittiin puutöiden alkeet. Puukon käytön hallinta oli tarpeen jousipyssyjen, ritsojen, kaarnaveneiden, pajupillien ym teossa. Lisäksi veistettiin tarvekaluja kuten voiveitsiä, leikkuulautoja ja leluautoja. Osa tekeleistä on säilynyt näihin päiviin.

Kevätkausi alkoi maalis-huhtikuussa sillä, että vuorolaiva alkoi kulkea murrettua väylää pitkin Suomenlinnasta päälaituriin. Loppui talvinen Kustaanmiekan salmen väylän ylitys riukusiltaa pitkin tai kulku Santahaminaan jään yli bussin päättärille. Helpotti elämää, kun ei tarvinut tarpoa kilometritolkulla jäällä tuiskussa tai sohjossa kaupunkiin päästäkseen.

Koulun kevätjuhla saaressa oli pienoiskoossa sama, kuin missä tahansa muualla Suomessa. Tuomet ja kielot tuoksuivat kesän alkajaisiksi – myöhemmin sireenit. Saarihan oli lapsille ehtymätön vajaan neliökilometrin kokoinen puuhamaa ja lapsia oli suurten ikäluokkien myötä paljon. Kevätkirkossa suvivirsineen ja myös joulukirkossa käytiin koulun kanssa aina juhlallisesti Suomenlinnassa.

 

 

 

Lapset kansakoulussa 1955

Lapset ja opettaja Kirsti Piekkari Vallisaaren kansakoulussa vuonna 1955.
Koulu toimi vanhassa venäläisten rakentamassa kasarmissa vuosina 1950-1958.

 

 

 

Uimakoulun oppilaita lammella Vallisaaressa

Uimakoululaiset lammen laiturin ponnahduslaudalla 1960. Kuvassa myös uimaopettaja Hilkka Hurskainen.